Odottelu

Jumalanpalvelus, Peter Schütt, 2018-12-16, Evankelinen vapaaseurakunta Leichlingen, lisää...

Johdanto

Nyt on adventti, ja joka vuosi kuulemme siitä jotakin. Tiedättehän, että "adventti" tarkoittaa saapumista.

Saapumisella on aina kaksi puolta: Toinen saapuu ja toinen odottaa.

Ja "odottamisesta" puhuttaessa tulee hyvin usein esiin Samuel Beckettin näytelmä "Godot'n odottaminen". Luulen, että kaikki tuntevat ilmauksen "Godot'n odottaminen", mutta tuskin kukaan on nähnyt näytelmää.

Katsoin kerran erään tunnetun videoportaalin tuotantoa, mutta se oli mielestäni melko tylsä, ja mainostettu 2 tunnin kesto ja rajallinen elinaikani saivat minut nopeasti luopumaan kokeilusta. Löysin videon alla olevan kommentin tästä tuotannosta huvittavana:

"Katson mieluummin, kun sämpylä homehtuu."

Sitten löysin lyhyen version, joka kesti seitsemän minuuttia ja jota pelattiin Playmobil-hahmoilla. Se riitti minulle yleiskuvan saamiseksi.

"Godot'n odottaminen" on ilmaus, joka viittaa pakkoon odottaa pitkään, turhaan ja turhaan.

Odottamisen ei kuitenkaan aina tarvitse olla tällaista, ja Raamatussa on ihmisiä, jotka odottivat jotakin tai jopa joutuivat odottamaan. Ja haluaisin tarkastella joitakin heistä kanssanne tänään.

Abram

Aloitetaan Aabrahamista tai Abramista, kuten häntä alun perin kutsuttiin (1. Moos. 12:1-4; NL):

1 Silloin Herra käski Abramille: "Jätä kotimaasi, sukulaisesi ja isäsi suku ja lähde siihen maahan, jonka minä sinulle näytän. 2 Sinusta on polveutuva suuri kansa. Minä siunaan sinua, ja sinut tunnetaan kaikkialla maailmassa. Minä teen sinusta siunauksen muille. 3 Joka sinua siunaa, sitä minä siunaan. Sen, joka sinua kiroaa, minä kiroan. Kaikki maan kansat tulevat siunatuiksi sinun kauttasi." 4 Abram lähti liikkeelle niin kuin Herra oli häntä käskenyt. Ja Loot lähti hänen mukaansa. Abram oli 75-vuotias lähtiessään Haranista.

75-vuotiaana hän ei ollut enää nuorin. On kuitenkin syytä mainita, että ihmiset olivat tuolloin vanhempia kuin nykyään. Hän oli siis luultavasti hieman fiksumpi kuin keskimääräinen 75-vuotias nykyään.

Hän lähtee matkaan vaimonsa, veljenpoikansa perheen ja kaiken omaisuutensa kanssa ja odottaa, että hänestä tulee suuren kansakunnan isä.

Kanaaniin päästyään Jumala laajentaa lupausta, jonka mukaan hän ei ainoastaan saa jälkeläisiä, vaan että jälkeläiset saavat myös maan (1. Moos. 12:7). Hänen on täytynyt elää nomadina teltoissa ja kiertää Kanaania. Hän kokee monia asioita. Jossain vaiheessa he muuttavat Egyptiin, jossa hän joutuu vaikeuksiin. Sitten hän eroaa veljenpojastaan Lootista, koska he molemmat olivat yksinkertaisesti liian rikkaita. Sitten hän lähtee sotaan ja voittaa (1. Moos. 14). Hän tapaa Herran ylipapin nimeltä Melkisedek. Hänellä on siis täysi elämä.

Mutta hän vanhenee ja vanhenee, eikä hänellä ole vieläkään lasta. Hänen vaimonsa Sarai näyttää olevan hedelmätön. Aika liukuu molempien sormien välistä.

Abram oli jo 85-vuotias, ja Sarai keksi, että Abramin pitäisi maata hänen palvelijattarensa Hagarin kanssa, jotta tämä saisi lapsen. Se onnistuu, mutta raskaana oleva Hagar katsoo nyt niin holhoavasti hedelmättömään emäntäänsä, että tämä kohtelee häntä niin huonosti, että Hagar pakenee.

Koko tarina oli itse asiassa typerä ajatus, mutta Jumala tapasi Hagarin, joten hän palasi takaisin.

Nyt Abram oli 99-vuotias ja Sarai 89-vuotias, ja Jumala uudistaa ja laajentaa lupaustaan. Nyt Abramia kutsutaan Aabrahamiksi, monien kansojen isäksi. Lisäksi Aabrahamin jälkeläisten ja Jumalan välille tulee ikuinen liitto. Sarain nimi muutetaan Saaraksi ("prinsessa"), ja hänen on määrä synnyttää lapsi. Tuossa iässä sukupuoliyhteys oli jo hyvin epätavallista, varsinkin hedelmöittyminen ja synnytys.

Ja sitten (1. Moos. 21:1 ja sitä seuraavat kohdat) Saara sai todella pojan, Iisakin.

He joutuivat odottamaan 25 vuotta Jumalan lupauksen täyttymistä. Ja nämä 25 vuotta tulivat aikana, jolloin mahdollisuus saada omia lapsia oli inhimillisestä näkökulmasta katsottuna vähenemässä.

Heillä oli jo täysi elämä ja he olivat tavanneet Jumalan yhä uudelleen, mutta varsinainen toive, ratkaiseva lupaus, jota he odottivat, ei täyttynyt pitkään aikaan.

Aabrahamia kutsuttiin "Jumalan ystäväksi" (Jaak. 2:23), ja hän eli elämäänsä Jumalan kanssa tällä tavoin. Ajoittain hän varmasti kärsi siitä, että hänen vaimonsa ei pitkästä odottelusta huolimatta saanut lapsia, vaikka Jumala oli luvannut hänelle lapsia, ja siksi hän myös sekaantui Hagariin. Aabraham ei siis ollut virheetön. Mutta hän oli varma, että Jumala tarkoitti hänelle hyvää, ja se oli hänelle tärkeämpää kuin lupauksen täyttyminen.

Saara kuoltuaan Aabraham meni vanhoilla päivillään uudelleen naimisiin ja sai vielä kuusi poikaa, joista tuli kansojen kantaisät. Hänestä tuli siis itse asiassa monien kansojen isä.

Jacob

Siirrytään toiseen esimerkkiin Raamatusta. Aabrahamilla oli pojanpoika Jaakob, ja hänellä oli vaikea lapsuus. Nuorena miehenä hän riisti veljeltään Eesauilta tämän perinnön, ja koska hänen äitinsä pelkäsi, että Eesau kostaa, hän taivutteli miehensä lähettämään Jaakobin pois asumaan setänsä Laabanin luo.

Hän saapuu sinne ja tulee hyvin toimeen hänen kanssaan (1. Moos. 29:14-20; NL):

14 Silloin Laaban sanoi hänelle: "Niin, sinä olet todellakin minun lihaani ja vertani". Jaakob oli nyt ollut hänen luonaan kuukauden, 15 kun Laaban sanoi hänelle: "Et saa työskennellä minulle ilmaiseksi vain siksi, että olet veljenpoikani. Mitä haluat palkaksi?" 16 Laabanilla oli kaksi tytärtä. Vanhempaa kutsuttiin Leaksi, nuorempaa Raakeliksi. 17 Lealla oli ilmeettömät silmät, Raakelilla oli kaunis vartalo ja kauniit kasvot. 18 Jaakob rakasti Raakelia ja sanoi siksi: "Anna minulle nuorempi tyttäresi Raakel vaimokseni. Vastineeksi teen kanssasi töitä seitsemän vuotta." 19 Laaban vastasi: "On parempi, että annan hänet sinulle kuin muukalaiselle. Jää siis minun luokseni." 20 Niin Jaakob työskenteli Raakelille seitsemän vuotta, ja koska hän rakasti Raakelia, aika tuntui hänelle kuin muutama päivä.

Seitsemän vuoden odottelu vaimoa varten on rankkaa. Kuka nykyään odottaa seitsemän vuotta! Mutta koska hän rakasti vaimoaan, aika tuntui vain muutamalta päivältä.

Tämä lausunto on mielestäni mielenkiintoinen. Onko helpompi odottaa, jos tietää, mitä odottaa? Kun odotat jotakin?

Verrataanpa lyhyesti Aabrahamin ja Jaakobin odotusta. Aabrahamilla oli "jonain päivänä" annettu lupaus, jota ei ollut niin helppo sovittaa yhteen hänen elämänsä todellisuuden kanssa. Hän ja hänen vaimonsa vain vanhenivat ja vanhenivat.

Jaakobin oli helpompi odottaa, ainakin toistaiseksi, koska hänellä oli varma lupaus, että hän saisi vaimonsa seitsemän vuoden kuluttua.

Mutta kärsimättömyys ei ollut vaihtoehto kummallekaan heistä.

Haluaisin tarkastella toista esimerkkiä, Kalebia.

Caleb

Muutama sukupolvi Jaakobin jälkeen Israelin kansa oli nyt laskeutunut Egyptiin, ja Jumalan oli määrä johdattaa se takaisin Kanaaniin, luvattuun maahan. Kun he leiriytyivät Kanaanin rajalle, 12 vakoojaa, joista Kaleb oli yksi, valittiin katsomaan maata.

Kun he palasivat, he antoivat seuraavan kertomuksen (4. Moos. 13:27-32; NL):

27 Heidän kertomuksensa oli seuraava: "Me tulimme siihen maahan, jonne sinä meidät lähetit. Siellä todellakin virtaa maitoa ja hunajaa, ja tämä on se hedelmä, joka siellä kasvaa. 28 Mutta siellä asuu väkevää kansaa, ja heidän kaupunkinsa ovat hyvin suuria ja hyvin linnoitettuja; me olemme nähneet siellä jopa anakilaisia. 29 Amalekilaiset asuvat Negevissä, ja heettiläiset, jebusilaiset ja amorilaiset vuoristossa. Kanaanilaiset asuvat Välimeren rannikolla ja Jordanin laaksossa." 30 Mutta Kaleb rohkaisi Moosesta vastustavia israelilaisia: "Lähdetään heti liikkeelle ja valloitetaan maa, sillä me voimme varmasti valloittaa sen!" hän huusi. 31 Mutta muut vakoojat vastustivat: "Emme voi lähteä taisteluun heitä vastaan, sillä he ovat meitä vahvempia." 32 Ja he esittivät tutkimansa maan israelilaisille kielteisessä valossa: "Maa, jonka halki kuljimme tutkimassa, ahmii asukkaitaan. Ihmiset, joita olemme siellä nähneet, ovat hyvin suuria.

Tämän seurauksena kansa alkaa valittaa ja haluaa palata Egyptiin (4. Moos. 14:6-10; NL).

6 Kaksi vakoojaa - Joosua, Nuunin poika, ja Kaleb, Jefunnen poika - repivät vaatteensa 7 ja sanoivat israelilaisille: "Maa, jonka olemme kulkeneet ja jota olemme vakoilleet, on erittäin hyvä. 8 Ja jos Herra on meille suopea, hän tuo meidät tähän maahan ja antaa sen meille. Se on maa, jossa virtaa maitoa ja hunajaa. 9 Mutta älkää kapinoiko Herraa vastaan älkääkä pelätkö maan asukkaita. He ovat meille helppo saalis! Heillä ei ole suojaa, mutta Herra on meidän kanssamme! Älkää siis pelätkö heitä!" 10 Koko seurakunta halusi kivittää Joosuan ja Kaalebin. Mutta sitten Herran kirkkaus ilmestyi kaikille israelilaisille Jumalan majalla.

Tarina päättyy siihen, että nurisevia aikuisia ei päästetä luvattuun maahan, vaan ainoastaan heidän lapsensa, kahta poikkeusta lukuun ottamatta (4. Moos. 14:29, 30; NL):

29 Te kaikki kuolette täällä erämaassa! Koska te olette kapinoineet minua vastaan, ei kukaan teistä, joka on 20-vuotias tai sitä vanhempi ja joka on palvelukseen otettu 30, saa astua jalallaan siihen maahan, jonka minä olen teille valalla luvannut. Ainoastaan Kaleb, Jefunnen poika, ja Joosua, Nuunin poika, on vapautettu.

Heiltä kestää 40 vuotta päästä luvattuun maahan.

Calebin on siis odotettava ainakin 40 vuotta. Kuka odottaa 40 vuotta lupauksen täyttymistä?

Mutta se toteutuu (Joosua 14:6-11; NL):

6 Juudan heimon miehet tulivat Joosuan luo Gilgaliin. Kaleeb, keenasiittalaisen Jefunnen poika, sanoi Joosualle: "Muista, mitä Herra sanoi Moosekselle, Jumalan miehelle, sinusta ja minusta Kades-Barneassa. 7 Minä olin 40-vuotias, kun Mooses, Herran palvelija, lähetti minut Kades-Barneasta tutkimaan maata. Palasin takaisin ja annoin hänelle myönteisen kertomuksen täydellä vakaumuksella, 8 mutta veljeni, jotka olivat lähteneet mukaani, pelottelivat kansaa ja lannistivat sen. Minä puolestani seurasin täysin Herraa, Jumalaani. 9 Siksi Mooses lupasi minulle silloin valalla: "Maa, johon olet astunut sisään, on iankaikkisesti perheesi perintöosa, sillä sinä olet seurannut täysin Herraa, Jumalaani. 10 Herra on pitänyt minut hengissä tähän päivään asti, niin kuin hän on luvannut. Hän antoi Moosekselle tämän lupauksen puolestani 45 vuotta sitten Israelin vaeltaessa erämaassa. Tänään olen 85-vuotias. 11 Olen yhä yhtä vahva kuin silloin, kun Mooses lähetti minut tiedustelutehtävään, ja olen yhä yhtä elinvoimainen ja taistelutaitoinen kuin silloin.

Kaleb joutui jopa odottamaan 45 vuotta. Hän lunasti 85-vuotiaana tuolloin annetun lupauksen, ja Jumala varmisti, että hän pystyi vielä tekemään sen.

Kalebin aikana ihmiset eivät tulleet niin vanhaksi, 85 vuotta oli melko harvinaista.

Ja uskon, että useimmat nykyihmiset tuntisivat itsensä petetyiksi, jos he joutuisivat odottamaan jotain 45 vuotta ja saisivat sen vasta 85-vuotiaina. 85-vuotiaana siitä ei ole enää mitään jäljellä. Valitatte vaivoista ja puhutte vain menneisyydestä, ettekä halua enää muutoksia.

Mutta se sopi Kalebille, ja hän näytti odottavan innolla lupaamansa maan valtaamista.

Uskon, että Jumala tekee odottamisesta meille sopivaa. Näin sanotaan yleisesti 1. Kor. 10:13; NL:

13 Älkää unohtako, että koettelemuksenne ovat samanlaisia kuin ne, joita kaikki ihmiset kohtaavat. Mutta Jumala on uskollinen. Hän ei anna koetuksen muuttua niin voimakkaaksi, ettet enää kestäisi sitä. Jos sinua koetellaan, hän näyttää sinulle keinon pysyä lujana siitä huolimatta.

Muut käännökset kirjoittavat tässä, että voimme kestää sen.

Jumala ei kuormita meitä enempää kuin voimme kantaa. Näin kävi Aabrahamille, Jaakobille ja Kalebille, ja nämä kolme ovat vain pieni osa Jumalan kanssa matkanneista ihmisistä.

Mitä me odotamme?

Ensinnäkin odotamme joulua, joka on aina niin suuri yllätys. Oletko jo tilannut kaiken tai - tietenkin - tehnyt sen itse?

Mutta mitä me todella odotamme elämässä?

Kun olin nuori mies, odotin oikeaa naista. Halusin uskovan naisen ja siksi suljin sydämeni ei-uskovilta. Se toimi jotenkin. Mutta olin ohittanut parikymppiseni, eikä sellaista ollut vieläkään.

Eräs yhteisömme iäkäs nainen sanoi: "Hän ei ikinä löydä sellaista, kun hän kävelee noin". Ja sitten yhtäkkiä sellainen löytyi.

Mitä sinä vielä odotat? Koulun loppumista, harjoittelua, sitä, että lapset vihdoin muuttavat pois? Itse muutin pois vasta 29-vuotiaana, joten en koe olevani niin oikeutettu painostamaan.

Itse en ole saanut Jumalalta konkreettista lupausta johonkin erityiseen tapahtumaan, kuten nyt esimerkiksi Aabraham.

Toisaalta kristityt odottavat Herran paluuta. Mutta kuinka paljon tämä odotus vaikuttaa jokapäiväiseen elämään?

Olen nyt lomalla ja siivoan parhaillaan DIY-työpajaani. Ensimmäiseksi rakensin itselleni uuden työpöydän. Se oli hauskaa, mutta myös hyvin väsyttävää.

Jos herra palaa ensi viikolla, olisin pärjännyt ilman sitä. Toisaalta, jos hän ei tule vielä kahteen vuoteen, minulla on ainakin siisti verstas kahden vuoden ajan, mikä helpottaa elämääni.

Ehkä termi "odottaminen" ei riitä. Ehkä olisi parempi puhua "odottamisesta".

Mitä me odotamme? Mitä me odotamme? Aabraham ei aina oikeastaan odottanut luvattua lasta, mutta hän odotti Jumalaa; olihan häntä kutsuttu Jumalan ystäväksi.

Jaakob työskenteli seitsemän vuotta odottaessaan vaimoaan, mutta se tuntui hänestä vain hyvin lyhyeltä, koska hän odotti innolla maaliviivaa.

Ja Kaleb ei vain odottanut aikaa, vaan hän eli odotellen luvattua luvattua maata.

Mitä me odotamme? Onko Jeesuksen Kristuksen paluu vain jotain, jonka uskomme olevan totta? Vai onko se jotain, jolla on vaikutusta? Odotammeko Jeesuksen tekevän jotain seurakunnassamme? Että jos pyydämme häntä, hän haluaa tehdä jotain kanssamme ja muuttaa jotain meissä?

Voimmeko me Aabrahamin tavoin elää Jumalan ystävinä ja kestää tällaisen odottamisen hyvin?

Ja uskommeko me Kalebin tavoin, että Jumala täyttää lupauksensa, vaikka se kestäisi kauan?

Yhteenveto

Saapumiseen liittyy myös se, että joku odottaa sitä.
Aabraham eli Jumalan kanssa, mutta hän joutui odottamaan lupauksen täyttymistä 25 vuotta, eikä joskus enää itse uskonut siihen.
Jaakob joutui työskentelemään ja odottamaan seitsemän vuotta, ja se tuntui hänestä lyhyeltä, koska hän rakasti Raakelia.
Kaleb oli uskollinen Jumalalle, ja hänet palkittiin siitä pitkästä odotuksesta huolimatta.
Mitä me odotamme? Mitä odotamme? Odotammeko Jeesuksen tekevän jotain seurakunnassamme? Että jos pyydämme häntä, hän haluaa tehdä jotain kanssamme ja meissä, muuttaa jotain?