Johdanto
(Psalmi 13 laulettiin aiemmin)
Haluaisin tänään pohtia kanssanne tätä psalmia, joka on peräisin kuningas Daavidilta.
Vertailin myös joitakin käännöksiä, ja vuoden 2017 Luther- Raamatun alussa sanotaan: "A Psalm of David, to be sung aloud loud", ja niin tein. Wikipedian mukaan kreikankielinen sana "psalmi" tulee verbistä "psallein", joka tarkoittaa "lyödä jousiin". Se kuvaa laulua, jossa on jousisäestys, ja se voidaan kääntää kirjaimellisesti "soitettu laulu".
Sitten olen lausunut sen täsmälleen oikein.
En muista tarkalleen, milloin sävelsin tämän psalmin melodian, mutta se oli yksi ensimmäisistä melodioistani koskaan. Sen on täytynyt olla noin vuonna 1989, kun olin 23-vuotias.
Miksi tällainen psalmi kiinnosti minua tuossa iässä? Valitettavasti en muista, missä elämäntilanteessa olin tuolloin: ehkä kriisi, rakkaussurua, en tiedä.
Kun psalmia tarkastelee, on aina ymmärrettävä, että monet näistä psalmeista olivat henkilökohtaisia rukouksia, jotka kaadettiin lauluksi. Valitettavasti melodiat ovat kadonneet, mikä on mielestäni suuri sääli.
Joitakin lauluja laulettiin suurissa ryhmissä temppelissä, kuten meidän kirkko- ja ylistyslaulujamme nykyään, toisia ehkä vain lausuttiin, ja ne, jotka tunsivat itsensä puhutelluiksi, kantoivat laulua mukanaan sydämessään.
Tällaisissa lauletuissa rukouksissa ei niinkään ole niinkään merkitystä opilla, oikealla ja väärällä, vaan enemmänkin henkilökohtaisella tunteella, subjektiivisella käsityksellä.
Näin on myös psalmissamme. Tuskin kenellekään tulisi tässä mieleen vastata sanoihin "Unohdatko minut ikuisesti?": "Tämä väite on väärä. Jumala ei ole kaukana kenestäkään meistä, niin sanoo Raamattu!".
Daavid ei yritä opettaa, että Jumala unohtaisi ihmiset, mutta näin hän tunsi kirjoittaessaan psalmin ja hän ilmaisee sen.
Ja haluaisin nyt pohtia tätä psalmia tarkemmin kanssanne.
Jumalan unohtama
Jakeissa 2-3 Daavid valittaa nykyistä tilannettaan, ja tietyssä mielessä hän jopa valittaa Jumalalle.
Nämä lausunnot kuulostavat moitteilta.
Ihmissuhteissa tämä sanavalinta ei olisi niin suotuisa. Syytökset pikemminkin myrkyttävät ilmapiiriä kuin etsivät ratkaisuja tai parantavat ihmissuhteita. On parempi työskennellä minä-viesteillä, kuten esim:
- Tunnen itseni unohdetuksi.
- Minusta tuntuu, että käännät minulle selkäsi.
Mutta Jumala voi käsitellä sitä. Hänen kanssaan emme ole tekemisissä epätäydellisen ihmisen kanssa, joka voi ottaa sanat väärin.
Löydämme Raamatusta useita tällaisia valituksia ja psalmeja, joissa ihmiset käytännössä heittävät kätensä pystyyn.
Ja koska Jumala joka tapauksessa näkee muotoilujemme, hurskaiden ja hienostuneiden sanavalintojemme läpi, hänelle selviää aina, mitä me rehellisesti tarkoitamme, mitä me todella tunnemme, ja se on ratkaiseva tekijä.
Mutta milloin tunnemme, että Jumala on unohtanut meidät? "Kasvojensa kätkeminen minulta" on jossakin sama asia. Etsin Jumalaa enkä löydä häntä. Rukoukset juuttuvat kattoon tai ovat kuin tuuleen puhuttuja. Milloin sinusta tuntuu siltä?
Olisi varmasti mielenkiintoista kuulla kaikilta täällä olevilta, milloin he ovat tunteneet niin elämässään, mutta emme aio tehdä sitä nyt.
Luulen, että Daavidin ongelma tuolloin tulee selvemmäksi, jos tarkastellaan myös seuraavaa jaetta 3: "Vaiva on sielussani, murhe sydämessäni joka päivä". Hän ei löydä rauhaa. Hänen huolensa ovat niin suuria, että hän pelkää aina, että ne hukuttavat hänet, että hän ei pysty hallitsemaan elämäänsä. Eikä hän selviä myöskään surustaan, olipa sen syy mikä tahansa. Se painaa häntä joka päivä. Hän ei luultavasti voi nukkua yöllä hyvin huoltensa vuoksi, eikä hän päivälläkään pysty jättämään huolia ja surua hetkeksi taakseen.
Olette varmasti kaikki kokeneet, miten uuvuttavaa huoli voi olla. Riittääkö rahani, löydänkö työpaikan, pärjäänkö työssäni, mitä lapsilleni tapahtuu, paranenko koskaan enää jne.
Ja suru on jotenkin huolen kärjistymistä. Huoleen liittyy vielä toivoa, suruun se on jo ohi. Miten esimerkiksi käsittelen sitä, että läheinen on jättänyt minut? Miten suhtaudun lopullisesti hukkaan heitettyihin mahdollisuuksiin? jne.
Daavidin tapauksessa hänen huolensa ja surunsa lähde oli ilmeisesti vihollinen, joka teki hänen elämänsä vaikeaksi.
Tiedämme Raamatusta, että Daavid oli useita kertoja pakomatkalla eikä hänellä ollut aina helppoa.
Nykyään meillä on luultavasti vähemmän ihmisvihollisia; jotkut näkevät vihollisia siellä, missä niitä ei ole, tai kokevat, että heihin suhtaudutaan vihamielisesti, vaikka toinen ei sitä tarkoitakaan. Jos sinua kuitenkin kiusataan nimenomaan töissä tai koulussa, se tuntuu todella vihamieliseltä. Eikä sinulla useinkaan ole mahdollisuutta puolustautua tai selvittää asioita.
Ja kun kaikki tulee näin kasaan, elät jo kysymyksen "mihin asti?" kanssa. En kestä sitä enää. Kuinka kauan vielä? Milloin huolet ja suru loppuvat, milloin tämä on vihdoin ohi, milloin näen taas maata?
Mikä on tie ulos?
Kirkasta silmäni
Voisit rukoilla nyt: Herra, anna, että viholliset katoavat ja että surun lähteet kuivuvat, niin etten enää tunne surua.
Psalmisti ei tee niin. En tietenkään tiedä, kuinka paljon Daavid on pohtinut psalmiaan tässä kohtaa, mutta mielestäni hän rukoilee juuri oikeaa asiaa (jakeet 4,5):
Raamatun alaviitteen mukaan "tee silmäni kirkkaiksi" tarkoittaa jonkun elävöittämistä, elvyttämistä. Ja muut käännökset, kuten Uusi testamentti, kääntävät tämän pyynnön seuraavasti: "Anna minulle uutta rohkeutta ja tee silmäni jälleen loistaviksi". Jotkut muut käännökset tulkitsevat tämän pyynnön myös pyynnöksi saada uutta rohkeutta.
On epärealistista ajatella, että meillä ei olisi enää huolia, surua eikä vihollisia tässä maailmassa. Jo Raamatun alussa 1. Mooseksen kirjan 3:19:ssä ennustetaan, että joudumme syömään leipämme otsamme hiessä. Ponnistelut, vastoinkäymiset, vastarinta ja huolet tulevat aina kulkemaan mukanamme täällä maan päällä. Ja vaikka maailma itsessään on kaunis ja lahja, se voi olla myös varsin vihamielinen, eikä se koskaan tule olemaan todellinen, ikuinen kotimme. Se odottaa meitä Jeesuksen Kristuksen luona.
Psalmisti pyytää uutta elämää, uutta rohkeutta, uutta toivoa. Hän ei murehdi murheissaan ja surussaan.
Huoli on tietenkin jotain syvästi inhimillistä, ja sitä käsitellään useaan otteeseen myös Uudessa testamentissa (Matt. 6:25-27; Uusi testamentti):
Tässä on kyse ennen kaikkea itsestä huolehtimisesta. Tietenkin on jotain muuta, kun murehdit muista, huolehdit heistä tai huolehdit heistä. Toki "murehtiminen" voidaan lisätä myös sinne, jos huostaanne uskotut ihmiset näyttävät olevan väärällä tiellä.
Mutta tässäkään "murehtimisella" ei saavuteta mitään.
Se ei tietenkään ole aina helppoa, mutta raamatullinen tie on (Fil. 4:6, 7; Uusi testamentti):
Huolesi heittäminen Jeesuksen päälle on viime kädessä myös sitä, mitä Daavid kuvaa tässä psalmissaan. "Kirkasta silmäni", "Käännä katseeni huolistani ja murheistani sinuun, Jumala, ja anna minulle uutta rohkeutta". Huolien katsominen ei auta yhtään.
Eikä nyt vihollinenkaan voita, vaikka elämäni ehkä alkaisi horjua.
Olen luottanut
Ja sitten valitus muuttuu lopulta iloksi.
Tämä ylistys ilmaisee jo varmuuden siitä, että psalmisti iloitsee pelastuksestaan. Hän on nyt niin varma, että hän tulee jonain päivänä kertomaan Jumalan pelastuksesta.
Muuten aikamuoto olisi hieman outo. Psalmin preesensissä huoli on suuri, ja hän pyytää kirkkaita silmiä ja katsoo tästä hetkestä tulevaisuuteen ja kuvittelee, miten hän sieltä katsoo takaisin.
Onko meillä tämä varmuus siitä, että tulevaisuudessa iloitsemme ja riemuitsemme Jumalan pelastuksesta? Henkilökohtaisesta tilanteestamme riippuen tätä tuntuu joskus olevan vaikea kuvitella.
Tärkeä seikka tässä on sana "armo". Joissakin muissa käännöksissä sanotaan "armon" sijasta "hyvyys" tai "rakkaus", mutta tässä yhteydessä "armo" vaikuttaa minusta parhaalta käännökseltä.
Meillä ei ole oikeutta elämään ilman huolia ja murheita, ei oikeutta pieneen onneen. Henkilökohtaisesti en kadehdi sitä keneltäkään, mutta sellaista oikeutta ei ole.
Voimme pyytää sitä, voimme pyytää valaistuneita silmiä, rohkeutta ja luottamusta siihen, että Jumala tarkoittaa hyvää kanssamme.
Ehkä valaistuneet silmät tarkoittavat myös sitä, että voitte nähdä hieman selkeämmin, että voitte nähdä, mikä on todella hyväksi teille ja muille, että voitte nähdä elämänne selkeämmin ja luokitella huolenne ja surunne paremmin.
Koska Jumala tarkoittaa hyvää sinun ja minun kanssani, ja voimme luottaa siihen, että hän on osoittanut meille jälkikäteen hyviä asioita.
Yhteenveto
- Monet psalmit ovat henkilökohtaisia rukouksia, jotka on muotoiltu lauluksi.
- Daavid valittaa tässä psalmissa, jopa hieman syyttää Jumalaa. Hän tuntee itsensä unohdetuksi ja huolien, murheiden ja vihollisten hukuttamaksi.
- Hän ei pyydä, että ongelmat poistettaisiin, vaan hän pyytää kirkkaita, valaistuneita silmiä, uutta rohkeutta, uutta näkökulmaa.
- Hän luottaa Jumalan armoon. Ei ole oikeutta onneen ja vapauteen huolista, mutta Jumala tarkoittaa hyvää sinun ja minun kanssasi, ja voimme luottaa siihen niin paljon, että voimme jossain vaiheessa jälkikäteen ylistää häntä siitä.