Johdanto
Olen ollut jo jonkin aikaa kiinnostunut "palomuurin" tai vaihtoehtoisesti "punaisen linjan" aiheesta. Molemmat aiheet liittyvät jotenkin toisiinsa.
Olin maininnut tästä edellisessä jumalanpalvelusharjoituksessa, ja kahden jumalanpalvelusryhmämme osallistujan välillä syntyi välittömästi kymmenen minuutin keskustelu ilman, että olin sanonut asiasta mitään muuta.
Tämä tarkoittaa sitä, että aihe jotenkin liikuttaa ihmisiä, eikä se siksi ole huonoin saarnan aihe.
Poliittisessa mediassa kuulee tällä hetkellä paljon sanaa "palomuuri". Tarkoituksena on ottaa etäisyyttä AfD:hen, kuten olette epäilemättä lukeneet ja kuulleet tiedotusvälineistä.
Palomuuri on kirjaimellisesti sanottuna seinä, joka on erityisen palonkestävä ja estää siten palon leviämisen. Seinille ja myös oville on olemassa niin sanottuja palonkestävyysluokkia. Ainakin silloin, kun me aikanaan rakensimme, sääntönä oli, että kahden erillisen asuinhuoneiston välisten seinien oli oltava palonkestävyysluokkaa F90, eli niiden oli kestettävä tulipaloa 90 minuuttia.
"Palomuureja" on olemassa myös tietotekniikassa, jossa niitä kutsutaan "palomuureiksi", ja niiden tarkoituksena on estää haittaohjelmia pääsemästä tietokoneelle tai jo olemassa olevia haittaohjelmia pääsemästä ulos tietokoneelta.
Mutta se on vain sivuhuomautus...
Tästä puhutaan politiikassa tällä hetkellä paljon. Monet vaativat esimerkiksi, että CDU pitää yllä palomuuria AfD:tä vastaan. Monet pelkäävät, että äärioikeistolaisista aatteista tulee yhteiskunnallisesti hyväksyttäviä, jos he tekevät yhteistyötä AfD:n kanssa. Ymmärrän sen, ja myös minä hylkään AfD:n. Tutustuin heidän ohjelmaansa kauan sitten, enkä pidä siitä paljonkaan. Mutta ei ole tärkeää, mitä ajattelen poliittisesti, haluan vain esitellä tämän termin.
"Punaiset viivat" ovat jotain palomuurin kaltaista. Missä on raja minulle?
Esimerkki Luther
Tästä on mielenkiintoinen esimerkki kirkon historiassa: Martin Luther. Wikipedian artikkelissa Lutherista (https://de.wikipedia.org/wiki/Luther) kuvataan, että hänellä oli tuolloin täydellisiä ongelmia syntien tunnustamisen ja syntien anteeksiantojen myynnin kanssa. Tuon ajan opin mukaan ripittäytymisessä oli osoitettava todellista, kokonaisvaltaista katumusta ja syntien tunnustamisen jälkeen suoritettava tyydytys tai hyvitys, mikä tehtiin osittain ostamalla päästökirjeitä.
Luther ei voinut hyväksyä tätä. Hän oli sitä mieltä, että kukaan ihminen ei voi tuntea niin kattavaa parannusta, vaan syntisen ihmisen tulisi kääntyä vain Jeesuksen Kristuksen uhrin puoleen.
Hän kielsi myös tyydytyksen tai hyvityksen, koska hän uskoi, että vanhurskauttaminen voi tulla vain armosta.
Pohdiskellessaan Room. 1:17; LUT, hän tajusi tämän:
Tämä raamatunjake johti hänet uuteen käsitykseen Raamatusta: Jumalan iankaikkinen vanhurskaus on puhdas armolahja, joka annetaan ihmiselle vain uskon kautta Jeesukseen Kristukseen. Mikään henkilökohtainen ponnistus ei voi pakottaa tätä lahjaa. Edes usko, annetun armon hyväksyminen, ei ole inhimillisesti mahdollinen työ
Pelkkä armo oli Lutherille niin sanotusti palomuuri, jonka taakse hän ei voinut enää vetäytyä. Hänet tuomittiin silloin, mutta jotkut ruhtinaat suojelivat häntä, ja niin syntyi protestanttinen kirkko.
Alkuaikoina tätä keskustelua käytiin latinaksi akateemisissa piireissä. Erityisesti hemmottelukeskustelua ymmärsi aluksi vain asiantuntijayleisö. Luther kirjoitti sitten "Saarnan syntipäästöistä ja armosta" saksaksi, jolloin Lutherin oivallukset tulivat myös muiden kuin oppineiden ulottuville.
Miltä tällainen keskustelu näyttää nykyään? Kirkkoihin kohdistuu yleisesti paineita. Eikö olisi parempi pysyä yhdessä kuin riidellä?
Uskonpuhdistus ei ollut ainoa kirkon jakautuminen. Tunnetuin oli ortodoksien ja katolilaisten välinen ero vuonna 1054.
Englannin ensimmäisen baptistiseurakunnan perusti myös Thomas Helwys, joka oli kääntänyt selkänsä anglikaaniselle kirkolle. Tämä liittyi muun muassa anglikaanisen kirkon kasteoppiin.
Ovatko tällaiset opetuskeskustelut vielä nykyäänkin järkeviä?
Entä Lutherin muotoilemat opilliset rajaukset tai palomuurit? "Tässä minä seison, en voi tehdä muuta." on sanonta, joka on liitetty Lutherille hänen loppusanoikseen Myrskyn valtiopäivillä. Tutkijat eivät ole yksimielisiä siitä, sanoiko hän todella näin; hän ei luultavasti toiminut niin hyökkäävästi kuin hänet usein kuvataan, mutta hän ei todellakaan voinut sille mitään.
Keskivertokansalaiselle, joka on kaukana kirkosta, tällaiset keskustelut saattavat kuulostaa enemmänkin Lutherin ajan latinalta.
Mutta minun uskoni ja väittäisin, että myös meidän uskomme täällä seurakunnassa kannalta Lutherin oivallus vanhurskaudesta uskon kautta on hyvin keskeinen. Emme voi palata siitä. Se on minulle sisällöllisesti punainen lanka.
Raamatun punainen viiva
Löydämme myös Raamatusta joitakin vaikuttavia lausumia tähän suuntaan, esim. Jeesus Kristus sanoo Luuk. 11, 23; NL.
Lutherin käännöksessä se kuuluu näin:
Jeesus vaatii tässä kohtaa selvästi päätöstä. Neutraalia ei ole olemassakaan.
Jotain vastaavaa sanotaan Jeesuksesta Kristuksesta Apostolien teoissa 4, 12; NL:
Puhtaasti opillisesta näkökulmasta katsottuna tämän pitäisi olla punainen viivamme, palomuurimme. Pelastus on vain Jeesuksessa Kristuksessa, ja ilman Jeesusta Kristusta kristillisyydellämme, kirkollamme, ei ole mitään järkeä.
Kristillisen käytännön punaiset viivat
Mitä tekemistä tällä kaikella on käytännön kristillisen elämän kanssa?
Jotkut saattavat säikähtää, kun sanon asian näin karkeasti, ja pelkäävät, että teen nyt jonkinlaisen rajanvedon muita kohtaan.
Haluaisin tarkastella erästä kohtaa kohdasta Mark. 9, 38-41; NL:
Tämä teksti näyttää olevan hieman ristiriidassa sen kanssa, mitä sanoin aiemmin. Kyse ei siis selvästikään ole toisten kristittyjen tuomitsemisesta.
Opetuslapset valittavat: "Hän ei kuulu meille, hänellä ei ole kaste-pätevyyttä, hän ei todellakaan tee kaikkea oikein."
Meidän ei tarvitse tuomita tai arvioida toisten uskoa. Mielestäni se käy selvästi ilmi tästä tekstistä.
Saatamme olla matkalla Jeesuksen kanssa, mutta olemme edelleen oppijoita. Tätä asennetta kuvataan kauniisti Apostolien teot 17:11; Uusi testamentti:
Tämä käännös "puolueellinen" on mielenkiintoinen. Emme saa koskaan menettää tätä oppijan näkökulmaa, olimmepa kuinka vanhoja tahansa. Erityisesti meidän on aina pidettävä mielessä, että toinenkin voi olla oikeassa.
Siinä ei kerrota, miten tessalonikalaiset käyttäytyivät tuolloin. Ehkä he suhtautuivat epäilevästi Paavaliin. "Älkää kertoko minulle mitään, minä tiedän jo kaiken" tai jotakin vastaavaa.
Tämä näyttää nyt olevan ristiriidassa aiempien palomuureja ja punaisia viivoja koskevien lausuntojen kanssa, mutta se liittyy jotenkin asiaan.
Luther oli osa kirkkoa, ja munkkina hänen oli itse asiassa pakko ylläpitää tätä opetusta, jonka hän tunnusti vääräksi. Hänen oli otettava kantaa ja kannettava seuraukset.
Nykyään tuntuu siltä, että meitä pyydetään ottamaan yhä useampia tehtäviä. Vastustammeko esimerkiksi äärioikeistolaisuutta, kannatammeko energiamurrosta? Totta kai (no, minä olen). Mitä mieltä olemme Ukrainan sodasta? Mitä mieltä olemme rokotuksista? jne. Ja lisääntyvä polarisaatio voi tehdä mielipiteiden ilmaisemisen yhä vaikeammaksi riippuen siitä, mikä on oma kantasi. Henkilökohtaisesti pidän monia asioita itsestään selvinä, mutta niin pitävät muutkin.
Mutta jätetään poliittiset kysymykset syrjään.
Pelastus on vain Jeesuksessa Kristuksessa. Meidät vanhurskautetaan Jumalan edessä ainoastaan uskon kautta Jeesuksen uhriin. Se on meidän palomuurimme, punainen viivamme, jonka yli emme voi palata, aivan kuten Luther ei voinut.
Perinteen mukaan Luther vaikutti melko varovaiselta, vapisevalta ja epäröivältä, eli nuorelta Lutherilta. Iän karttuessa Lutherista tuli hieman suorapuheisempi, mutta se on toinen aihe.
Ja tällainen käytös vastaa myös suunnilleen sitä, millaisia Berean kristityt olivat: Oppineet ja ennakkoluulottomat.
Pitäkäämme siis johdonmukaisesti kiinni Jeesuksesta Kristuksesta, syntien anteeksiantamuksesta ja uskon kautta saatavasta vanhurskaudesta, ja pysykäämme nöyrinä oppijoina tiellä ja nöyrinä myös muita kohtaan.
Yhteenveto
Yhteenveto:
- Tänään pohdimme palomuureja ja punaisia viivoja.
- Luther kuului kirkkoon eikä voinut enää tukea sitä, minkä hän tunnusti vääräksi opiksi. Hän ei yksinkertaisesti voinut tehdä toisin.
- Jeesus ainoana tienä, vanhurskautena ja elämänä syntien anteeksiantamuksen kautta on Raamatun mukaan kristitylle ehdottoman tärkeä.
- Meidän ei tarvitse tuomita muita, olemme matkalla, toivottavasti ilman ennakkoluuloja, vaan nöyrinä oppijoina.